ÄIDIT YHDESSÄ
:: Kotiäitien postituslista
:: Järjestäytyminen
:: Viikon Puheenaiheet

Reine Palmqvist

KADOTETTU VANHEMMUUS JA AIKAVARKAAT

Nykyisin on muotia median ja asiantuntijoiden kauhistella siitä, miten vanhemmuus on hukassa. Syyttävä sormi osoittaa äiteihin ja iseihin, jotka kuulemma haluavat olla vain kavereita lapsilleen, eivätkä osaa antaa niitä jo kliseiksi kuluneita Rajoja ja Rakkautta.

Ja medialla ja asiantuntijoilla on tarjota faktaa väitteensä tueksi. Lasten pahoinvointi huutaa päin kasvoja yhden jos toisenkin tutkimuksen sivuilta. Eikä tätä karua todellisuutta sovi vähätellä.

Sen sijaan pitäisi kysyä osoittaako syyttävä sormi oikeaan suuntaan. Varmasti on oikeastikin välinpitämättömiä vanhempia, mutta väitän että vähemmistönä kuitenkin.

Jokin aika sitten katsoin ajankohtaisohjelmaa, jossa haastateltiin viisivuotiaan pojan yksinhuoltajaäitiä. Tälle äidille oli taloudellisesti ainoa vaihtoehto palata työelämään lapsen ollessa vähän yli vuoden ikäinen. Koska äiti teki kolmivuorotyötä, lapsi laitettiin ympärivuorokautiseen päiväkotiin, ja äidin ja lapsen yhdessä viettämä aika saattoi olla vain kuusi päivää kuukaudessa.

Tämä äiti sanoi suoraan, että lapsen kiukutellessa tuli annettua helposti myöten, kun oli työstä väsynyt. Hän kertoi joutuvansa korjaamaan näitä jälkiä tänä päivänä, kun lapsi oli isompi.

Kuuntelin ja ymmärsin häntä oikein hyvin. Itse teen töitä kotoa käsin vain muutaman tunnin viikossa. Olen joutunut kuluvan vuoden aikana melkoiseen ryöpytykseen murrosikäisen poikani kouluhaluttomuuden takia. Välillä olen niin neuvoton ja uupunut etten voi kuin ihmetellä, miten tällaisista selviävät ne vanhemmat, jotka tekevät kahdeksan-, saati kymmenen- tai kaksitoistatuntista päivää. Hatunnostoni heille!

On helppo leimata periksi antava vanhempi huonoksi vanhemmaksi. Minusta on perin inhimillistä se, että kun yhdessäolon aika on pakosta hyvin vähäinen – kuten vaikkapa mainituilla äidillä ja pojalla – ei sitä halua tuhlata jatkuvaan rajoista taisteluun.

Kasvatus ja vastuunottaminen edellyttää oman lapsen tuntemista, yhteisen arjen jakamista. Jos lapsi jo vuoden ikäisestä viettää enemmän aikaa jonkun muun kuin vanhemman hoidossa, ei tutustumiselle anneta edellytyksiä, etenkin jos ne yhteiset tunnit ovat väsymyksen ja ikävästä johtuvan kiukun värittämiä.

Tältä äidiltä ja lapselta oli viety kasvatuksen ja vastuun tärkein edellytys, aika. Vanhemmilla ei ole aikaa, sanotaan. Tämä on totta, mutta ovatko vanhemmat itse vapaaehtoisesti antaneet aikansa pois?

Vai löytyisivätkö aikavarkaat jostain muualta?

Pitäisikö katsoa niitä jotka ovat päättäneet että lastenhoitotyö on kunnon rahallisen korvauksen – ja eläkkeen –- arvoista vain jonkun muun kuin lapsen oman äidin tai isän tekemänä?

Tai niitä, joiden toimesta työstä kieltäytyvän toimeentuloa kiristetään äärimmilleen – oli työ sitten miten järjettömään aikaan tai miten mahdottomassa paikassa tahansa?

Ehkäpä myös voisi nimittää aikavarkaiksi niitä, jotka jo etukäteen syövät vanhemmilta mahdollisuuden vaikkapa hoitovapaaseen pitämällä yllä järjestelmää joka pakottaa opiskelemaan ja asumaan velaksi – velkoja kun ei lyhennetä puolentoistatonnin kotihoidontuella.

Puhumattakaan niistä, jotka ensin takaavat lapselle kuudeksi vuodeksi hoidon – kodin ulkopuolella tietysti – ja seitsemäntenä sysäävät hänet lainsuojattomaksi koulupäivän jälkeen, epävarman ja usein olemattoman iltapäivähoidon varaan.

Työelämä sanelee perhe-elämän ehdot tänä päivänä – mm. eniten ylitöitä tekevät pienten lasten isät. Ne jotka asioista päättävät hyväksyvät tämän hiljaa samalla kun selittävät, että esimerkiksi kotihoidon tuen nostaminen tai osa-aikatyön mahdollistaminen vanhemmille lainsäädännön keinoin maksaa liian paljon.

Ei haluta ymmärtää sitä että nykytilanne se vasta kalliiksi tulee, pidemmällä aikavälillä tosin. Nyt lasku on kuitenkin jo alkanut erääntyä. Siitä kertovat nämä tutkimukset joiden tuella vanhempia osoitellaan syyttävästi.

Eivätkä lasten pahoinvointitilastot kaunistu ennen kuin varastettu aika annetaan perheille takaisin. Se ei tapahdu syyttelemällä vaan yhteistyöllä – vanhempien, työnantajien ja niiden jotka jakavat rahaa.

– Reine Palmqvist