Kaksi poikaani ovat pelaamassa Nintendoa, yksi lapsista, lasteni ystävä juoksi veskiin, tyttäreni ja hänen ystävänsä tarvitsevat auton avaimia, joku on ovella, vauva pitäisi syöttää ja nelivuotias tahtoo mehujään. Jossain mieleni sopukoissa kuulen jälleen kerran tutun, nykyään käytetyn kliseen: "Tarvitaan kylä kasvattamaan lapsi."

Ketä ne yrittävät jujuttaa?

Minä kasvatan kylää! Sitä paitsi missä ovat kaikki ne kyläläiset silloin, kun tarvitsen heitä? En nähnyt yhtäkään kyläläistä ympärilläni tänään, kun olin aivan hermostunut yritettyäni opettaa kymmenvuotiaalleni jakolaskua. Yhtäkään kyläpäällikköä ei ollut odottelemassa tytärtäni myöhään yöllä, kun hän palasi treffeiltä. Enkä usko, että kylä on on suunnitellut juhla-ateriaa viideksi, kun kaikki alkavat valitella nälkäänsä.

Tämä kyläteoria voi kuulostaa hienolta puheessa ja olen kyllä valmis ensimmäisenä myöntämään, ettei kukaan selviydy tästä yksin, mutta kun kamerat kuvaavat jalkapallonpelaajia kentän laidalla, he kaikki kiittävät samaa henkilöä – äitiä!

Rikas, köyhä, kerjäläinen, varas, lääkäri, asianajaja, intiaanipäällikkö ja jalkapallonpelaaja, mikä on yksi asia, joka on heille kaikille yhteinen? Heillä kaikilla on äiti.

Luonto on järjestänyt suhteen, yksi äiti yhdelle lapselle. Yksi äiti odottaa lasta syntyväksi. Yksi äiti lohduttaa itkevää vauvaa. Yksi äiti ottaa tikun pois sormesta. Yksi äiti juoksee vaistonvaraisesti ulos nähdäkseen, mitä hänen poikansa tekee. Yksi äiti kuuntelee ekaluokkalaisensa lukemista. Yksi äiti kertoo lukiolaistytölleen kuinka suloiselta hän näyttää. Yksi äiti jarruttaa (auton matkustajan puolelta) kun teini-ikäinen opettelee ajamaan. Ja yksi äiti ennen pitkää työntää heidät ulos pesästä.

Vaikkakin vanha afrikkalainen sanonta "tarvitaan kylä kasvattamaan lapsi" kuulostaakin houkuttelevalta, niin elämän todellisuus on kyllä kuvattu tarkemmin tarinassa pienestä punaisesta kanasta. "Kuka auttaa minua opettamaan lapseni potalle?" kysyy äiti. "En minä." vastasi kyläläinen. "Kuka auttaa minua siivoamaan kolmannen kaatuneen maitolasin?" kysyy äiti. "En minä." vastasi kyläläinen. "Kuka auttaa minua laittamaan tukiraudat lapseni hampaisiin?" kysyi äiti. "En minä." vastasi kyläläinen. "Kuka haluaa käyttää lastani edistääkseen omia poliittisia tavoitteitaan?" kysyi äiti. "ME HALUAMME!" sanoi kylä.

Äitiyden ironia on siinä, ettei meillä ole todellisia edustajia asiallemme, sillä ne jotka tuntevat voimakkaimmin äitiyden puolesta ovat yksinkertaisesti liian kiireisiä. He kuljettavat lapsiaan kouluun ja harrastuksiin, pesevät pyykkiä, käyvät ruokaostoksilla, ja on 1001 muuta asia, joita tarvitaan elämän ylläpitämiseksi. Kun ympärillämme kuuluu huutoja, jotka vastustavat uraamme, me olemme niin keskittyneitä hiljaisiin ääniin, jotka lakkaamatta vaativat huomiotamme, että meillä on hyvin vähän aikaa vastata.

Tälläkin hetkellä minulla on kasa pyykkiä pyykkihuoneessa ja sitä on niin paljon, että voisi kuvitella sen vyöryvän yhdellä ovenavauksella ympäri talon syömään meidät kaikki, kuten 50-luvun leffassa "The Blob" (Vanha kauhuelokuva klassikko, jossa punainen, verinen limapallo vyöryy ympäri kaupungin taloja ahmaisten sisäänsä kaiken elollisen. Kääntäjän huomautus.) Minulla on läjä petunioita, jotka pitäisi istuttaa, enne kuin ne kuolevat. Minulla on myös vauva, joka on aina onnellinen, kunhan hän vain istuu sylissäni.

Minulla ei koskaan ole ollut loistavia arvosanoja äidinkielessä. Ja jos tämä pieni kiemurainen viiva ei ilmestyisi tietokoneeni ohjelmasta joka kerta kun subjekti ja verbi ei täsmää, en pääsisi ensimmäistä kappaletta pidemmälle. Kuitenkin minun sydämeni toistaa lakkaamatta, että jonkun on noustava puolustamaan kaikkia äitejä kaikkialla. (Kyllähän Oprah yrittää, mutta milloinkahan hän on iskenyt tiskiin viimeisen setelinsä ostaakseen paketin vaippoja ja tölkin maitoa.)

Joten, minä sitten kirjoitan tanssituntien ja naarmuuntuneiden polvien lomassa. Kirjoitan myös muistuttaakseni aivoilleni siitä, mitä sydämeni jo tietää. Kirjoitan, jotta tyttäreni tietäisivät, kuinka äärettömän tärkeitä äidit ovat, vaikkakin maailma on sen unohtanut. Kirjoitan kaikille äideille, jotka kohtaavat toisiaan puistossa, hammaslääkärin vastaanotolla, kaupan jonossa ja istuessaan nappulaliigan katsomoissa. Kirjoitan kaikille niille äideille, jotka ehkä tarvitsevat ajoittaista muistutusta siitä, että he ovat osa maailman suurinta hyvyyden voimaa.

Muista, että käsi joka kehtoa keinuttaa, hallitsee maailmaa ja voi muuttaa maailmaa.

Jatkuu: Osa 2

– Colleen Down, kääntänyt Jaana Rogers

Julkaistu suomeksi C. Downin luvalla
Lisätietoja kirjasta / tilaus:
http://www.ittakesamom.com

| Takaisin | Sivun alkuun | Etusivulle |