Tissit ja tukka - niillähän mies
hyvin usein naisen määrittelee. Entäs kun ne puuttuvat naisesta? Eija Tuomela on tehnyt
omat määritelmänsä kirjassaan Dromedaarirouva. Naiseuden koko kirjo, ilot ja surut,
elämää varsinkin vastamäessä - kirja naisista, erityisesti naiselle.
Tuomela ottaa novelliensa pohjaksi
aiheita, joista yleensä vaietaan. Vanhusten seksuaalisuus, rintasyövän takia poistettu
rinta, pedofilia... Naiset ovat kaukana ns. naisihanteesta. Heillä on rehevät muodot,
hyllyvät vatsat ja turpeat nilkat. He uskaltavat olla oma itsensä, ympäristön
paineista ja odotuksista huolimatta. Naisilla saa ja pitää olla tarpeita, jotka
tyydytetään vaikka parinvaihdolla tai gambialaisella rakastajalla ilman häpeän
häivääkään.
Ravistelevin novelli on
epäilemättä Kukkapenkki. Pedofiliasta ei ole helppo lukea - saati kirjoittaa. Tuomela
kertoi saaneensa tästä novellista runsaasti kritiikkiä eikä välttämättä
positiivista. Ei ole ihme, että lukiessa Kukkapenkkiä nousee pala kurkkuun ja vedet
silmiin, suuttumus ja inho ovat tunteista päällimmäisinä. Tässä novellissa nainen on
se, joka tekee lopullisen ratkaisun, vaikka se vie häneltä vapauden.
Jos valittavana on äiti, madonna
tai huora, nainen ottaa kulloinkin sopivan roolin, mutta äitiys vie näistä lopulta
voiton. Tuomelan naiset ovat tekijöitä, he eivät (enää) nöyristele. Kauheista
asioista ei tule vaieta vain siksi, että ne ovat inhottavia. On toimittava, ettei niitä
enää tapahtuisi! On ravisteltava ihmisiä toimimaan! Tämän takia on hyvä, että
Tuomela uskaltaa puuttua arkoihin aiheisiin.
Dromedaarirouvassa eletään kuin
viimeistä päivää. Tietty samankaltaisuus leimaa novelleja. Henkilökuvaukset ovat
inhimillisiä ja eläviä. Aikuisen naisen tie kohti vanhuutta ei totisesti ole ruusuinen.
Tuomelan realismi ei jätä kylmäksi. Hän ottaa kantaa novelliensa kautta niin
voimallisesti, että välillä täytyy pitää lukutauko! Räväkät ja suorasukaiset
novellit vaativat tietyn sulattelun. Eihän esimerkiksi meidän äideillämme tai
mummoillamme ole enää sukupuolielämää, eihän...?!
