Äitiyttä opettelemassa

Mullistavampia asioita naisen elämässä on ensimmäisen lapsen syntymä. Koko maailmankuva muuttuu, entinen elämä jää taakse, alkaa uusi ajanjakso: äitiys. Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen on raju tilitys kirjailijan raskaudesta ja äitiyden alkutaipaleesta, kun mikään ei suju niinkuin on olettanut.

Ensimmäinen lukukerta jättää pahan maun suuhun. Tunnen itseni viheliäiseksi tirkistelijäksi, hävettää ja ärsyttää. Mitä tämä ihminen valittaa?! Miksi hän haluaa niin korostaa itseään julkisuuden henkilönä? Miksi ihmeessä hän halusi lapsen, jollei äitiys kiinnosta ollenkaan? Härkönen ei säästä itseään, mutta ei myöskään lukijaa. Hänen ironiset lausahduksensa ovat julmia, mutta niistä tunnistaa helposti omat ajatuksensa mustimmilla hetkillään.

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat...

Toisella lukukerralla alan ymmärtää. Löydän useita yhtymäkohtia ensimmäisen raskauteni aikaisista mietteistä. Äitiys tuntuu Härkösestä ylivoimaisen vaikealta, mutta sitähän se on monelle naiselle. Tunteet vellovat laidasta toiseen ja välillä haluaisi perua koko jutun. Ensimmäinen raskaus on hurja prosessi. Jokainen nainen ei pidä raskautta hienona kokomuksena, jonka palkinto on suloinen vauva. Tätä on hankala sanoa ääneen, koska valtavirran mukaan raskaus ja synnytys kuuluu olla naisen elämän huippukohtia, kauneimpia muistoja.

Härköseltä menevät asiat alusta asti pieleen. Keskenmenot ennen raskautta, raskauden aikana uhka Downin syndroomasta, selkäsäryt, närästys ja unettomuus vaivaavat. lopuksi hän joutuu osastolle kohonneitten maksa-arvojen takia. Koko ajan hän yrittää pitää raskautensa salassa lehdistöltä. Paineet ovat jo olemassa, kun lapsi syntyy.

Omahoitajan kanssa törmäyskurssille joutuminen ja vastoin tahtoa kotiuttaminen sairaalasta tuntuvat ajavan Härkösen kuilun reunalle. Kirjan ahdistavimpia jaksoja ovatkin hänen suhtautumisensa vastasyntyneeseen ja koko tulevaisuuteen. Masennus ja epätoivo ovat käsinkosketeltavissa.

Kiiltokuvan toinen puoli

Naisen kypsyminen äidiksi ei aina tapahdu hetkessä. Äidinrakkaus ei synnyt välttämättä heti, vaan se vaatii kypsyttelyä. Tälläinen on kuitenkin se muotti, mihin olisi pyrittävä.

Lehdet tuovat harvemmin esille, miten kaikki voi olla toisin. Julkkikset hymyilevät hoikkina ja kauniina viikon kuluttua synnytyksestä etusivulla julistaen miten autuaallisen helppo ja suloinen vauva onkaan, miten elämä on ihanaa. Jollei tämä toteudukaan omalla kohdalla, ei kaikilla ole sisua myöntää sitä. Härkönenkin pelkää sanoa ääneen, että on ajatellut tappavansa vauvan. Hän on eksyksissä uuden roolinsa sisällä, järkyttyneenä ja peloissaan. Kun pitäisi olla onnensa kukkuloilla, Härkönen ravaa terapiassa.

En suosittele kirjaa herkille, esikoistaan odottaville. Useamman lapsen äidit osaavat ehkä käsitellä paremmin Härkösen suoraa, rujoa tekstiä. Kirjan uudelleen lukeminen jonkun ajan kuluttua tekee lukukokemuksesta syvemmän. Härkösen uhma säilyy alusta loppuun ja se saattaa vihastuttaa monia. Kuitenkin arvostan hänen rohkeuttaan kirjoittaa näin arasta asiasta omana itsenään. tosin runsaat pohdinnat julkisuudesta vesittävät aitoutta - tekeekö kirjailija tämän teoksenkin vain julkisuuden takia?

Hymyn huulille nostaa myös Härkösen kiivas lupaus olla hankkimatta toista lasta koskaan. Niin minäkin kerran vannoin...

– Minna Valkealahti

| Takaisin | Äitiydestä ja elämästä | Etusivulle |