Yhtä juhlaa - parhaat juhlat ja
ohjeet juhlien järjestämiseen (Gummerus) on Heli
Bergiuksen käsialaa. Idea on loistava ja kotimaisuus plussaa,
mutta petyin kuvien olemattomaan määrään. Myös silmillä
syödään! Ruokaohjeita ei ole valtavasti per juhla (kirjassa on
159 sivua), mutta toki niistä vinkkejä saa.
Anne Pohtamo on aina ollut
ihailuni kohde. Jo paperinukkeleikeissäni Anne oli ehdoton
ykkönen… Liisa Kosonen on kirjoittanut Kirkkainta
kruunua kohti - Anne Pohtamo kauneuskuningattaresta evankelistaksi
(Perussanoma) Pohtamon perheen ja ystävien avustuksella. Kirja
onkin hyvin kohteensa oloinen; hillitty, hallittu ja
viehättävä. Jopa surulliset asiat kerrotaan ilman kummempia
kauhisteluja; poikaystävän päihteiden käyttö ja
väkivaltaisuus sekä oman lapsen huumejupakka. Hyvien
käytöstapojen, perheen ja kodin tärkeyttä Pohtamo alleviivaa
moneen otteeseen. Uskonto saa jalansijaa voimakkaasti varsinkin
kirjan loppupuolella, mutta sekin tehdään tyylillä - ei
tuputeta eikä saarnata. Totisesti, joillakin tyylikkyys on
selkärangassa ja Anne Pohtamo on eräs heistä.
Armas Gerdtin maailma
romahti totaalisesti kaksi vuotta sitten, kun hänen poikansa Petrin
rakentama pommi räjähti Myyrmannin ostoskeskuksessa Vantaalla
surmaten seitsemän ihmistä ja vahingoittaen lukuisia muita. Petrin
matka Myyrmanniin (Gummerus) on isän tuskainen tilitys ja
eräänlainen anteeksipyyntö kuolleelle pojalleen.
Gerdt ei jätä kiveäkään
kääntämättä pohtiessaan, miksi kävi näin. Hän jossittelee
päivähoitopaikalla, hellyyden määrällä… jos olisin
tehnytkin toisin… Hän ruoskii itseään säälimättä
syyttäen itseään tyranniksi. Miksei hänellä ollut aikaa
pojalleen, miksei hän pysähtynyt koskaan miettimään, kun
pojalla ei ollut vielä lukiossakaan kavereita? Aiheellisesti
Gerdt ihmettelee, mikseivät opettajat ottaneet koskaan kotiin
yhteyttä. Kirjan mukaan Petriä syrjittiin ja kiusattiin. Hän
oli koulussa aina yksin, jopa ryhmätöissä.
On hirvittävää kuvitella Petriä
selviytymässä päivästä toiseen, vuodesta (!) toiseen ilman
kavereita. Onko ihme, jos psyyke ei kestä?! Me jokainen
tarvitsemme jonkinlaisen sosiaalisen elämän, kontakteja muihin.
Kuitenkin kulttuurimme kunnioittaa jokaisen "omaa
rauhaa". Missähän kulkee se raja, jolloin kunnoituksen voi
vaihtaa välittämiseksi? Kenen kuuluu välittää - naapurin,
opettajan, työkaverin, koulukaverin? Miten helppoa onkaan
jättää se hiljainen yksilö "omaan rauhaansa", koska
hänestä ei ole häiriötä…
Armas Gerdtin motiivi kirjan
kirjoittamiseksi oli yksinkertaisesti se, ettei vastaavaa
tapahtuisi enää koskaan. Ei tällaista surua ja tuskaa soisi
todellakaan kenellekään. On kuin pojan kärsimys olisi siirtynyt
nyt isän harteille.
