Lapsilla tuntuu olevan luonnostaan kova halu osallistua kotitöihin. Olen pyrkinyt kannustamaan sitä piirrettä omissa lapsissani saadakseni heistä itselleni uutteria pikku apulaisia. Tavoitteeni on, että viimeistään sitten, kun nuorimmaiseni on nelivuotias, lapseni pystyisivät keskenään pyörittämään tätä huushollia, ja minä voisin siirtyä varhaiseläkkeelle niistä hommista.

Toistaiseksi näyttää hyvältä. Esikoiseni on maailman avuliain 3-vuotias. Hän haluaa auttaa tiskaamisessa, petaamisessa, ruuan laitossa, pyykin pesussa ja ehdottomasti kaikissa kodin korjaushommissa. Itse asiassa hän on niin yliavulias, että suuttuu silmittömästi, jos häntä kielletään osallistumasta.

Poikani väijyy minua huomatakseen, jos yritän suoriutua jostain kotitöistä omin nokkineni. Hänellä on lepakon kuulo: hän kuulee kauhan äänen sen osuessa puurokattilan kylkeen ja päiväpeiton hennon lepatuksen, kun suoristelen sitä sängyllä. Sitten hän kipittää paikalle valmiina palvelukseen: Äiti, minä voisin vaikka auttaa sinua! Onko kohta minun vuoro auttaa? Kohtako on minun vuoro auttaa?

Jos erehdyn käynnistämään itse pesukoneen, hän huutaa kuin pillastunut palovaroitin: MINÄ haluan panna pesukoneen päälle! Ja vaikka olen periaatteessa sitä mieltä, että lapsen ei pidä saada tahtoaan läpi kiukuttelemalla ja huutamalla, niin pesukoneen kanssa teen poikkeuksetta poikkeuksen. Katkaisen virran, nostan pesuapulaiseni koneen päälle kytkemään virran takaisin, ja autan hänet taas lattialle. On se sentään aika halpa hinta rauhasta.

Kun poikani kuulee minun tiskaavan, hän raahaa tuolin viereeni ja tulee avukseni. Vettä on aina liian vähän, sitä pitää lorottaa lisää. Ja enemmän tiskiainetta, eihän astioista voi millään tulla puhtaita, jos tiskivesi ei tunnu niljakkaalta. Sitten liotellaan harjaa, läpsytellään vettä ja ympäröidään tiskialtaan reuna piripintaan täytetyillä vesilaseilla.

Tiskaamisen lomassa poika onnistuu yleensä kastelemaan itsensä läpikotaisin. Se ei tahtia haittaa, hän vain riisuu märät vaatteet pois ja jatkaa onnellisena hommia. Aikansa töitä paiskittuaan hän saattaa suoda itselleen pienen leikkitauon. Meillä ei kukaan enää hätkähdä pientä nakupelleä, joka viuhahtelee ympäri asuntoa etsien "veneitä" uitettavaksi.

Ruuanlaitossa poikani on korvaamaton apulainen. Hän haluaa kuoria perunoita, ja saa juuresparan nykerrettyä reikäiseksi pistelemällä sitä vimmatusti perunankuorimaveitsellä. Sitten hän haluaa ihan itse pudottaa teurastamansa perunan kattilaan muiden perunoiden joukkoon. Hän tiputtelee myös vihannekset ja makkarat keittoihin ja kastikkeisiin. Tarkasti, yksi kerrallaan. Ensimmäiset porkkanat ovat yleensä jo kypsiä siinä vaiheessa kun viimeiset vasta pulahtavat ruuan joukkoon.

Meidän perheen ruuista voidaan olla monta mieltä, mutta tylsiä ne eivät ole.

1-vuotias tyttärenikin osallistuu jo mielellään kotitöihin omalla, vielä vaatimattomalla panoksellaan. Hän nyppii lusikoita tiskikoneesta ja ripottelee niitä ympäri huoneistoa. Puhtaita ja likaisia aterimia löytyy hänen jäljiltään mitä merkillisimmistä paikoista. Lisäksi hän on innokas korjaamaan pyykkiä pois narulta samaan tahtiin kuin minä ja isoveljensä saamme niitä ripustettua, ja huomaavaisesti hän myös kuljettelee puhtaita vaatteita likapyykkikoriin. Ilmeisesti ne eivät ole hänen korkeiden standardiensa mukaan riittävän puhtaita.

Taidan uskoa vaatehuollon lähitulevaisuudessa tyttäreni pienille harteilleen. Hän osoittaa siinä tinkimättömyyttä ja huolellisuutta, jota en ole koskaan tavannut edes yhdessäkään aikuisessa.

-- Anne Soini

| Takaisin | Hakemistoon |