Poika kolme vee kiskoo hyllystä kaikki laatikot joihin ylettyy ja kaataa niistä lelut pitkin lattioita. Hillitsen itseni ja otan Kärsivällisen Kasvattajan ilmeen: kulta, muistatko kun sovittiin että otetaan leikkeihin vain yksi laatikko kerrallaan? Siivoapa nyt reippaasti lelut takaisin laatikoihin, jooko? Poika nyökkäilee ja jatkaa rymistelyä.

Tuntia myöhemmin huone on mikäli mahdollista entistäkin suuremman kaaoksen vallassa. Otan kovemmat aseet käyttöön. Kuule muru, jos et nyt heti siivoa ylimääräisiä leluja pois lattialta niin äiti antaa ne jollekin toiselle lapselle, joka osaa leikkiä niillä nätisti. Poika hätkähtää hiukan. Pari lelua lentää laatikkoon. Pikkusisko nyppii ne sieltä itselleen. Poika huutaa kuin hinaaja ja repii lelut pienemmän kädestä. Tyttö itkee sydäntä särkevästi. Nostan tytön leluineen pois häiritsemästä toisen urakkaa. Osoitan pojalle paria sataa lattialla yhä lojuvaa lelua ja komennan siivoamaan ne. Vakuutan, että pikkusisko siivoaa itse ottamansa lelut sitten kun ei enää leiki niillä. Poika murjottaa.

Olohuoneessa istutan tytön lattialle ja ojentelen laatikosta ryöstettyjä leluja. Neitiä ei voisi vähempää kiinnostaa. Miksi pitäisi pelleillä parin palikan kanssa, kun viereisessä huoneessa on lattia täynnä toinen toistaan houkuttelevampia esineitä? Tyttö kipittää takaisin lastenhuoneeseen. Ehdin laskea melkein kymmeneen ennen kuin huuto alkaa taas.

Haen huutavan tytön taas pois. Kehotan huutavaa poikaa pitämään pienempää ääntä ja suuntaamaan energiansa lelujen keräämiseen. Olohuoneessa panen Teletappivideon pyörimään. Kokemus on opettanut, että se jos mikä saa yksivuotiaan naulittua paikoilleen television ääreen.

Tyttö jaksaa kiinnostua Tapeista parin minuutin ajan. Sitten hän muistaa lelut. Matkalla kohti lastenhuonetta hän törmää isoveljeensä, joka on juuri päättänyt, että Teletapit on hänen suosikkiohjelmansa. Passitan pojan kylmästi takaisin työleirille ja saan kuulla olevani tyhmä äiti. Yritän istuttaa tyttöä telkkarin ääreen, katso nyt kun kerrankin saat. Ei mainittavaa vaikutusta, hän palaa leluparatiisiin kuin magneetin vetämänä.

Lopetan taisteluni tuulimyllyjä vastaan, ja asetun sen sijaan vahdiksi lastenhuoneen ovelle. Tästä huoneesta ei poistuta ennen kuin lelut on siivottu! Ja yhtään ei sitten tapella! Poika kiemurtelee vaikean näköisenä. Äiti minua pisuttaa, hän keksii. No käy pisulla, mutta sitten tulet HETI takaisin siivoamaan. Poika singahtaa vessaan. Tyttö seuraa häntä, nähtävästi lelut eivät olekaan ylivoimaisen kiinnostavia.

Kylpyhuoneessa on epäilyttävän hiljaista. Sitten kuulen, kun vessa vedetään. Kuuluu hihitystä, ja vessa vedetään uudelleen. Kai ne heittelevät vessapaperinpaloja pyttyyn ja ihmettelevät, kun paperi katoaa mystisesti. Kylppärissä huomaan, että olen jälleen kerran aliarvioinut jälkeläisteni tehokkuuden. Pytyssä on koko rulla vessapaperia, ja vesi on noussut laidoille asti. Tyttö polkee paikoillaan innoissaan ja nauraa vallattomasti. Poika ei naura, hänellä on kova kiire etsiä kylpyankkaa.

Minä en vieläkään huuda. Minä kestän tämän. Mies lupasi tulla kotiin ennen lätkämatsin alkua. Odotan sitä kuin lapsi karkkipäivää. Minä kestän vielä.

Siivoan lapset ja vessan tuhojen jäljiltä. Vien hyväntuuliset lapset omaan huoneeseensa. En enää edes mainitse siivoamista. Tehkää ihan mitä lystäätte. Sotkekaa ja rikkokaa paikkoja, mutta pysykää lastenhuoneessa. Minä menen nyt juomaan kupillisen kahvia. Tai pannullisen.

Äitienpäivälahjaksi toivon lisää pitkää pinnaa ja repullisen varapäreitä.

-- Anne Soini

| Takaisin | Lue edellinen osa | Hakemistoon |