Syyskuun 11. on päivä, joka tullaan muistamaan. Terroristien kaappaamat lentokoneet aiheuttivat tuhoa ja tuskaa törmättyään World Trade Centerin kaksoistorneihin ja Pentagoniin. Koko maailma tyrmistyi; eihän noin voi käydä!

Mutta niin vain kävi. Terrori-iskua puitiin televisiossa tuntitolkulla, monta päivää. Kerta toisensa jälkeen Jumbojet törmäsi pilvenpiirtäjään, ja joka kerta se tuntui yhtä uskomattomalta. Ihan kuin elokuvissa. Onko se muka totta? Meillä istuttiin kuin naulittuna television ääressä ja odotettiin uutta tietoa asiasta: Kuka sen teki? Moniko on kuollut? Ja ennen kaikkea: Miksi?

Miksi se tuntuu niin pahalta? Ei meillä itketty entisen Jugoslavian sisällissodan uhreja eikä sytytetty kynttilöitä Ruandan kansanmurhassa teurastettujen ihmisten muistolle. Miksi me nyt suruliputamme ja hiljennymme kesken työpäivän?

Sosiologi telkkarissa tarjoaa selityksen: uhka tuli liian lähelle. Uhrit ovat liian samanlaisia kuin me, länsimaisia. Se olisi voinut tapahtua meille. Naapurustossamme ei kukaan riehu viidakkoveitsien kanssa, mutta lentokoneita täällä kyllä lentelee.

Joskus vuosien kuluttua joku kysyy, missä olit silloin, kun WTC:n kaksoistornit kaatuivat. Minä olin kotona lasteni kanssa, turvassa. Olin kotona silloinkin, kun Estonia upposi. Nukuin kuin uppotukki, vaikka pelastushelikopterit lentelivät kotini yli kuljettaessaan myrskyävästä merestä nostettuja kylmettyneitä ihmisiä sairaalaan. Nukuin myös silloin, kun prinsessa Diana menehtyi autoon samoin kuin oli elänyt, salamavalojen räiskeessä. Jotkut ihmiset sanovat katastrofien jälkeen aavistaneensa, että jotain pahaa tapahtuu. En minä ainakaan, en kertaakaan.

Lapseni ovat vielä pieniä, he eivät varmaan tule muistamaan tätä. Ei ainakaan puolitoistavuotias tyttö, joka oli kiinnostuneempi kiinanruususta kuin kerta toisensa jälkeen romahtavista torneista. Kuk-ka. Kuk-ka.

Poika kolme ja puoli vee ehkä muistaa vielä aikuisenakin, miten telkkarissa lentokone törmäsi korkeaan taloon ja sitten syttyi tulipalo. Äiti ja isi sihisivät koko illan sshhhh olkaa hiljaa, ja iltapalaksi oli näkkäriä kun kukaan ei muistanut keittää puuroa.

Terroriteot tulivat leikkeihinkin. Legoista rakennettu lentokone hajotti palikkatornin. Ooooo, nyt se meni rikki! Voi voi! Mutta ei hätää, palokunta tulee paikalle (pii paa pii paa) ja sammuttaa tulipalon. Sitten rakennetaan talo uudelleen ja korjataan lentokone ehjäksi taas. Minun poikani, urhea pikku palomies-arkkitehti-insinööri- rakennusmies-lentokoneenkorjaaja. Maailmassa ei ole ongelmia, joita hän ei osaisi ratkaista.

Illalla katson nukkuvia lapsia. Pojalla on paloauto vierellään sängyssä. Hän on koska tahansa valmis sammuttamaan meitä uhkaavat tulipalot. Tyttö halaa unipupuaan, nutuuttaa ja ruttaa. Niin pieniä vielä, niin avuttomia. Ajattelen, että tarvittaessa voisin vaikka tappaa suojellakseni heitä. Tai antaa oman henkeni.

Enempää en voi luvata. Ja minua pelottaa kun tiedän, että sekään ei aina riitä.

– Anne Soini

| Takaisin | Lue edellinen osa | Hakemistoon |