Tulen
muistamaan vuoden 2001 pääsiäisen ikuisesti. En lammaspaistista, en Esikoisen
sottaamista suklaamunista, vaan vessan matosta ja rairuohosta. Pääsiäisruohon
merkitystä pohtineelle Miehelle kertoi visiitillä ollut äitini, että ruoho ja
kananmunat symboloivat uutta elämää. Äiti antoi minulle pienen puisen matkaikonin
pääsiäislahjaksi.
Minä ravasin koko pääsiäisen
vessassa ja tutkin salaa kalentereita; omaa nahkakantistani, jääkaapin ovessa roikkuvaa
ja tietokoneen yläpuolelle kiinnitettyä. Lukion matikka kuutosella laskin yksinkertaista
laskutoimitusta kuin mantraa, kunnes ratkaisin yhtälön ostamalla apteekista muoviin
kääräistyn tikkutestin. Kaksi vuotta aikaisemmin, Esikoisen kotitestin tuloksen
varmistuessa plussaksi, näin vessan peilissä hämmästyneen, säikähtäneen, mutta
onnellisen naaman. Samalta se toisenkin plussan jälkeen näytti: vähän
väsähtäneemmältä, muttei enää niin pelokkaalta.
Esikoispoikaseni oli kouluttanut
minusta yhden lapsen äidin, nyt pitäisi oppia olemaan äiti kahdelle. Ensimmäiseksi en
miettinyt vaunuhankintoja tai nukkumisjärjestelyjä, vaan sitä miten venytän pinnani ja
jaksamiseni kahden lapsen tarpeisiin. Ja jos sitä ei osaa rakastaa? Jos siitä raasusta
tulee pieni perheeseen kuulumaton käenpoikanen?
Onneksi muistin: enhän minä
tuntenut Esikoistakaan. Tutulta ja rakkaalta hän silti tuntui heti synnyttyään. Kaveri
mahassa on nyt jo Kaveri, me ulkosalla odottajat vaan emme vielä tunne häntä.
Tutummaksi ja todellisemmaksi hän tulee päivä päivältä. Omat viuh-viuh-viuh
–sydänäänetkin hänellä jo on. Esikoisella ne kuulostivat pienen koiran
innokkaalta läähätykseltä, tällä Kaverilla laukkaavan ponilauman kopseelta.
Pääsiäisikonin ripustin
tietokoneen ja kalenterin viereen. Sormi pystyssä ruohonvihreään viittaan kietoutunut
Isä Pitkätukka katselee touhujani. Ihan kuin sekin jo odottaisi joulua.
-- Minni Niemelä
| Raskaus, odotus ja synnytys |
