Viikot 27- 31 –
Siitä puhe mistä puute
Esikoinen
on rasittava ja Kaveri potkii vatsalaukun sisältöä nieluun. Närästää, sekä
kuvaannollisesti että kirjaimellisesti. Tiskit ovat tiskaamatta, työt rästissä ja
laskettuun aikaan on matkaa enää kaksi kuukautta. Tuleva arki kotona kahden lapsen
kanssa huolestuttaa: eurojen on piisattava neljän menoihin ja lainanlyhennyksiin, vaikka
vain toinen vanhemmista on vakituisessa työssä.
Silti olen jo uhkaillut miestäni
ilmoittamalla, että toiveissani on ainakin kolme lasta. Mies on kauhuissaan. Kuka
jaksaa hoitaa kahta lasta enempää kun aikaa on vain rajallinen määrä ja töitäkin on
tehtävä? Jos haluaa elättää pesueensa, on tehtävä enemmän töitä. Jos tekee
enemmän töitä, ei jaksa hoitaa kotia, lapsia saati sitten parisuhdetta, niin että
saisi aikaan lisälapsia, joiden elättämiseksi olisi taas haalittava lisää euroja ja
siis tehtävä lisää töitä...
Jos mieheni olisi Mika Häkkinen,
hänen ei tarvitsisi tiskata Esikoinen jaloissaan kun viimeisillään oleva vaimo
paukuttaa lisäansioikseen tietokonetta. Jos mieheni olisi Mika Häkkinen, hän voisi
vapaasti valita mennäkö töihin vai jäädäkö kotiin katsomaan kuinka lapset kasvavat.
Onneksi mieheni ei ole Mika Häkkinen, vaan tavallista suomalaista arkirataa kiertävä
sankari joka menee fillarilla töihin vilkuttaen meille mennessään.
Mieheni ei tarvitsisi olla
tienesteiltään Häkkis-kastia. Se riittäisi, että voisimme itse päättää
lapsilukumme ja sen, miten, missä ja kenen johdolla heidät kasvatetaan. Perhe-elämän
ja työn yhdistämisestä on viime kuukausina puhuttu paljon, mutta yhä vain moni perhe
odottaa jotain todellista helpotusta arjen sirkustemppuiluun.
Taas närästää. Olen silti
kovin, kovin onnellinen. Yöllä, kun kömmin nukkumaan miehen ja Esikoisen yli omalle
paikalleni, pullakka pieni käsi silittää hiuksiani ja uninen ääni mumisee
"Äitiii...".
Ja minä ihmettelen voinko olla
niin onnekas että niitä pieniä käsiä tunkee pian molemmilta puolilta. Ne kädet minua
silittävät toivottavasti silloinkin, kun olen muistamaton ja kärttyinen mummo. Toivon,
että muistan silloin edes pienen pilkahduksen niistä ilon hetkistä, joita nyt Kaverilta
odotamme ja Esikoinen on jo parivuotisella elämäntaipaleellaan meille rutkasti antanut.
Tekemistäni töistä, tilini saldosta ja asemastani muiden mummojen joukossa en kuvittele
silloin enää riemastuvani.
-- Minni Niemelä
| Raskaus, odotus ja synnytys |
