Viikot 37- 40 –
Haikeaa odotusta
Kaveri
on päättänyt syntyä, vastoin lääkärin ennustusta, lasketun ajan jälkeen. Olemme jo
kuukauden odottaneet vauvaa taloon. Ensin jännittyneinä, sitten kyllästyneinä, nyt jo
hieman tuskastuneina.
Olisi jo kiire päästä seuraavaan
vaiheeseen. Vauvan ja leikki-ikäisen kanssa elämä saattaa olla jopa hankalampaa kuin
riehuvan Esikoisen kanssa kömpelönä ja hermokimppuisena vatsakkaana taiteileminen.
Hyvällä tuurilla se on piirun verran helpompaa. Ainakin se on erilaista, ja vaihtelua me
nyt kaipaamme.
Nämä vihoviimeiset odotusviikot
ovat olleet täynnä väsymystä, kiukkua, epäilystä, huolta ja neuvolassa ravaamista.
Äidillä epäiltiin raskausmyrkytystä ja Kaveria pidettiin epäilyttävän pienenä.
Tämän - ainakin toistaiseksi myrkyttömäksi todetun - äidin lantio on tosin jo kerran
tehnyt tepposet liudalle terveydenhoitajia, kätilöitä ja lääkäreitä: he veikkasivat
vielä syntymäpäivänäänkin Esikoista melkein kiloa pienemmäksi.
Esikoinen tietää, että äiti
lähtee pian sairaalaan hakemaan vauvaa. Hoitajankin hän on armollisesti itselleen
valinnut. Arpa lankesi äidin pikkusiskoon. Hyvä valinta, mutta vaatii vauvalta
täsmäajoitusta; olisi osattava syntyä niin, että hoitotäti ehtii hoitaa tentit ja
hypätä junaan.
Esikoinen juttelee Kaverille vatsan
läpi, huhuilee sinne kuin pöllö ja komentaa "Älä myllerrä", jos huomaa
pienen kantapään pullistuvan ulos äidin kylkinahasta. Vähintään kerran päivässä
hän kömpii äidin ja vatsan viereen ja tarkistaa mitä vauva tekee: "Missä peppu,
missä selkä, nukkuuko se, otetaanko pois saksilla?" Viimeinen, karski kysymys
todistaa, että syntymää on pieni pää pohtinut ja tekniikan miehenä löytänyt siihen
oivan ratkaisun: avaahan äiti muutkin paketit saksia apunaan käyttäen, miksei siis
tätä! Äiti itse toivoo selviävänsä lahjasta ilman apuvälineitä.
Yritän väsymyksestä ja
malttamattomuudesta huolimatta tallentaa muistilokeroihini tätä aikaa. Salaa itkeskelen
niitä kahdenkeskisiä hetkiä, jotka Esikoisen kanssa jäävät väistämättä
vähemmälle Kaverin synnyttyä. Kaverikin jää jotain paitsi; hän saa harvemmin äidin
ihan kokonaan itselleen. Se taas on ollut ensipoikaseni esikoisoikeus. Kummankohan siitä
on vaikeampaa luopua, pojan vai äidin...
Menetettyjen tuokioiden tilalle
saamme varsinaisen jouluhitin, neljän hengen suhdepelin. En vielä tiedä muistuttaako se
enemmän vanhanaikaista lautapeliä vai modernia tietokonestrategiaa, mutta sen tiedän
että ensi jouluna meillä toivottavasti häärää kaksi pientä piparinpaistajaa ja
kuusenkoristelijaa.
Pääsiäisestä saakka kanssani
odottanut vihreäviittainen ja punanuttuinen Isä Pitkätukka heristää matkaikonissa
sormeaan: "Älä sinä äiti häslää ja hättäile! Jouluvauvat ovat kautta
vuosituhansien olleet suuresti odotettuja yllättäjiä."
-- Minni Niemelä
| Raskaus, odotus ja synnytys |
