Vauva & Hauva, Osa 4

Sun vai mun?

Yksi lapsikoiraperheen kohtaamia ongelmia on se, että miten lelujen käsittely ja pureskelu tulee tapahtumaan. Kuka saa pureskella ja imeskellä mitäkin, kuka leikkiä milläkin ja kenellä on etuoikeus mihinkin leluun. Mitä tehdä kun piskuinen pentu murisee natustellessaan omaa riepuaan ja pikku ihmisen yrittäessä repiä sitä itselleen? Ja ennen kaikkea, montako harmaata hiusta saat, kun löydät lapsesi imeskelemästä koiran puruluuta?

Joka paikassahan sitä kailotetaan kaikenmaailman pöpöistä ja kun kerran omien vanhempienkin sylki voi kuljettaa niinkin kamalan nimistä veijaria kuin karies,
niin mitäköhän kaikkea sitä koiran suusta löytyykään...?

Periaatteessa voi siis yrittää sitä, että kummallakin on omat lelut. Koiralla puruluut, vetonarut ja puuhapallot, lapsella nuket, autot ja purulelut. Näin silmissäni lapsen istumassa nätisti olohuoneen lattialla viltin päällä ja rakentamassa palikoista upeaa tornia ja koiranpennun makoilemassa rauhallisesti vähän matkan päässä nakertaen luutaan.

Mutta miten tuo visio toteutetaan käytännössä, sitä en ole vielä keksinyt. Käytännössä kun nappula heittelee koiralle tennispalloa sisällä, parivaljakko ravaa eteistä edestakaisin jompikumpi edessä, toinen takana ja välissä joko pojan nukke tai koiran vetonaru. Välillä on jommankumman hampaissa jotain sellaista mitä ei kyseisen lajin edustajan hampaiden välissä kuuluisi olla ja välillä kiista jostain lelusta yltyy käsihammaspainirysyksi.

Meillä on siisteys tipahtanut jo ajat sitten arvolistan häntäpäähän. Leluja on hujanhajan pitkin poikin ja siellä seassa vielä aikuisten kenkiä ja vaatteita, joita joku on raahannut mukanaan jostain tunnistamattomasta syystä. Aina en jaksa edes muistaa, että onko tuo nyt koirien vai pojan pallo, leikkiköön nyt sillä kun hauskaa näyttää olevan. Saisi nyt edes pidettyä karva- ja hiekkamäärät jonkinlaisessa kurissa…

Pikku bakteerit eivät myöskään jaksa niin säikäyttää. Voisihan sitä teljetä koiran toiseen huoneeseen luidensa ja lelujensa kanssa ja olla tiukkana siitä, että hampaita ei lapsen leluihin isketä. Ja sitten saisi ravata edestakaisin lohduttelemassa vinkuvaa pentua ja ihmislasta joka huutaa ja takoo ovea kaivaten karvaista ystäväänsä. Niinpä sitä sitten pyritään välttämään enimmät samojen lelujen, erityisesti luiden imeskelyt, mutta joskus silmä välttää sen verran, että löytää lapsosensa maistelemassa hauvan luuta. Mukavaahan sekin olisi, jos jokaisessa lapsen lelussa ei olisi koiran hampaiden jälkiä, mutta silmän välttäessä karvainen otus varmasti ehtii ainakin muutamaa lelua maistelemaan ja toisaalta…maistiaisina voisivat olla myös kenkäsi, joten mitä parista lelusta!

Varsinkin jos kummallakin osapuolella näyttää olevan huisin hauskaa, niin kuka jaksaa nipottaa siitä, että hei, nyt tuohon perässä vedettävään muoviseen autoon tulee kyllä muutama lommo. Kummallekin osapuolelle on myös järjestetty turvapaikka, johon voi mennä imeskelemään ja tutkimaan aarteitaan niin, että toisella osapuolella ei ole sinne mitään asiaa. Kiistatilanteissa erotuomariäiti erottaa riitapukarit ja jakaa lelut parhaaksi katsomallaan tavalla - eläköön itsevaltias Äiti!

Leikkikööt nappulat keskenään toistensa leluilla. Ei sen väliä kenen se lelu on, minulla on isompiakin ongelmia. Taas on joku kuskannut toisen kenkäni johonkin, entäpä missä on lempipaitani? Missä kasvorasvatuubi ja kuka kehveli on varastanut vessapaperirullan telineeltään!? Leikkikööt nappulat toistensa leluilla, mutta jättäkää rauhaan minun tavarani!

-- Karoliina Lindholm

| Takaisin | Lue edellinen |